Juha Lahti

 

Se oli  80 -luvun loppua tai 90 -luvun alkua. Lähdimme työporukalla Juurikkasaaresta, Päijänteen rannalta, Jyväskylän veneseuran (JVS) kotisatamasta Ekin kimppaveneellä, Nemealla. Nimi toteuttaa kirjoittamatonta sääntöä veneen nimestä; kolmitavuinen, a:han loppuva feminiininen nimi. Oli kuulemma löytynyt erään valtion monopoliyrityksen tuoteluettelosta.

Ikinä en ollut ainakaan tietoisesti ajatellut, että purjehdus olis mun juttu. Ehkä sitä pidettiin silloin nuoruudessani niin elitistisenä ja kalliina harrastuksena, että asialle ei ollut tilaa tietoisessa mielessäni. Siitä huolimatta siinä oltiin, Memean sitloorassa kolmen muun kokemattoman gastin kanssa. Onneksi kipparilla oli sekä vene että miehistön osaamattomuus hallussa. Koneella muutama maili ajaen pääsimme Hauhonselän rannanreunaan. Keula tuuleen, iso ylös. Miten voi olla noin iso purje? Eihän tuota hallitse millään - ajattelin. Genua rullalta aluki samaan hengenvetoon. Pieni kurssin muutos ja lerpatus ja lärpätys loppui. Kone sammuksiin..... Se oli siinä. Tää on mun juttu.

Pitihän sitä lähteä myös merta edemmäs kalaan, Itämerelle. Olimme siirtämässä venettä Lauttasaaresta Taalintehtaalle. Piipahdimme Tallinnassa, josta seuraavana aamuna kohti määränpäätä. Alkumatkasta heikko tuuli vei meitä, mutta tuota pikaa Itämeri näytti voimansa. Se oli peilityyni, etten sanoisi rasvatyyni, koko loppumatkan.  Sisävesien purjehtijana olin kuullut monen suusta, että meripurjehdus se vasta on jotain. Merellä tuulee aina. Eipä ole sen jälkeen tarvinnut vertailla tai arvottaa eri purjehdusolosuhteita tai alueita. Päijänne, Itämeri, Perämeri, Välimeri, joissa itse olen ollut, ovat kaikki omia maailmoja, joita ei kannata eikä voi verrataa, ainakaan toisiinsa.

Välimeren ensimmäinen purjehdusmatkani oli Lefkasin viikko Odysseuksen vanavedessä. Silloinkin tuli tunne, että tää on kans' mun juttu. Keväällä 2012 taisin konkreettisesti ymmärtää, mitä paljon käytetty flow -ilmiö voi parhaimmillaan olla. Olimme OnSailin regatalla rantautuneet Göran Schildtin "kotisaaren", Leroksen rantaan. Iltapäivän patikkalenkillä osuimme Schildtin talolle, jota nykyisin asuttaa hänen vaimonsa Christine. Puuveneilijänä kuuntelin haltioituneena Christinen tarinoita heidän matkoistaan ympäri Välimerta. Intoutuipa Christine kertomaan yhteisistä retkistään Alvar Allon kanssa kuultuaan minun Jyväskyläläistaustani. Göranin kirjojen tarinat muuttuivat todellisuudeksi.

Nykyisin JVS:n kommodorina ja seuran purjehduskoulun yhtenä kouluttajan haluan sanoa sen, mitä oppi-isäni ja hyvä ystäväni Eki sanoi kerran purjeita trimmatessamme.

Jos et tiedä mitä pitää tehdä, löysää. Tämä pätee niin purjehtimisessa kuin elämässäkin.